Taustat

Olen ollut masentunut 6,5 vuotta. Syömishäiriö puhkesi jo 8 vuotta sitten ja siitäkin minulla on vain hataria muistikuvia. Tämä on ollut yhtä ylä- ja alamäkeä koko tämän ajan. Välillä on parempia kausia ja välillä huonompia. Ajattelin kertoa teille siitä hieman enemmän.

Sairastuin masennukseen kesällä 2008. Koko kesänä en viettänyt ystävieni kanssa aikaa ollenkaan. Juoksin vain lenkkiä joka päivä ja tein lihaskuntoa. En puhunut kenellekään mitään kotona, enkä kavereillenikaan sitten, kun koulu alkoi. Äitipuoleni passitti minut koulupsykologille, jonka luona kävin puhumassa koko syksyn. Kerroin vain kaiken rehellisesti, mutten edes tajunnut olevani masentunut.

Se oli vuoden 2008 marraskuun viimeinen perjantai, kun olin kaverini luona ja meidän oli määrä jäädä porukalla tämän kaverin luokse yöksi. Olin ollut hiljainen koko illan, kunnes kaverini kysyivät, että onko minulla joku hätänä, kun en ollut koko syksyn aikana puhunut oikein mitään. Kerroin heille kaiken pahasta olostani ja siitä, että viiltelen. He olivat tosi huolissaan ja itkivät, koska en ollut kertonut mitään. Sitten sain kohtauksen. En saanut henkeä, kouristelin, tärisin, sydämeni hakkasi lujaa ja kaverini huusivat vierellä, kunnes yksi kavereistani kävi hakemassa isänsä huoneeseen. Kohtaus rauhoittui, mutta alkoi pian uudestaan. Sitten soitettiin ambulanssi. Lähdin ambulanssilla tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Kuulin vain, kun ambulanssikuski puhui lääkärille, että minuun on pumpattu niin paljon rauhoittavaa, ettei minulle saisi edes antaa niin paljon ja en silti rauhoitu. Muistan, kun olin hississä matkalla teho-osastolle, mutta sitten minulta lähti taju.

Heräsin yöllä siihen, kun äitini seisoo vieressäni ja itkee. Sain uuden kohtauksen, kunnes taju lähti taas. Aamulla lihakseni olivat todella kipeät, enkä pystynyt edes puhumaan. Olin viikon sairaalassa ja todettiin, että se oli paniikkikohtaus ja saan lähetteen suljetulle osastolle. Vietin äitini luona kuukauden, kunnes menin osastolle kriisijakson ajaksi. Vasta siinä vaiheessa tajusin, ettei kaikki ole hyvin.

Vuoden 2009 kesä oli todella huonoa aikaa. Viiltelin miltei joka päivä, koska minua ahdisti niin paljon. Saman vuoden syksyllä otin yliannostuksen lääkkeitä ja jouduin teho-osastolle. Sen jälkeen juoksin koko syksyn laitoksesta toiseen. Ensin osastolle, sitten päiväosastolle, taas osastolle ja sieltä päiväosastolle, jolla käydessä olin samaan aikaan lastenkodissa perhetilanteen vuoksi.

Kun laitoskierre oli ohi, alkoi laihdutus. Laihdutin kuusi kiloa, mutta tilanteen parannuttua lihoin kaiken takaisin. Vuonna 2011 olin osastolla tutkimusjakson ajan. Mitään uutta siellä ei ilmennyt, muuta kuin se, että masennukseni on kroonissävytteistä.

Vuonna 2012 aloin laihduttaa toden teolla. Homma lähti aivan käsistä, kun muutin omaan kotiin. Laihdutin 12 kiloa ja olin alipainoinen. Koko syksyn olin muutenkin todella huonossa kunnossa, ryyppäsin oikeastaan joka viikko. Melkeinpä koko seuraavan keväänkin ryyppäsin joka viikko. Napsin yliannostuksia lääkkeitä vain tukahduttaakseni tunteeni. Olin todella rappiolla ja vointi oli huonoa, kunnes tapasin T:n. Elämä alkoi pikkuhiljaa hymyillä, mutta sitten aloin taas saada aiemmin kertomiani epileptisiä paniikkikohtauksia miltei joka päivä. Aloin saada raivokohtauksia ja tilanne alkoi mennä todella huonoksi. Ennen kun minut potkittiin ulos nuorten psykiatrian polilta, minulle sanottiin, että olen vaarassa vaipua psykoosiin.

Ja tässä sitä ollaan. Miltei samassa jamassa kuin ennenkin. Oikeastaan kaikki on lähtöisin varhaislapsuudestani. Kun äitini sai tietää olevansa raskaana minusta, hän halusi tehdä abortin. Isäni kielsi häntä tekemästä ja äitini huuteli ympäri kyliä, että haluaa minusta eroon. Kun synnyin, sairaalassa äitini tarjosi minua kummitädilleni, koska ei halunnut pitää minua. Hän ei koskaan rakastanut ja hoitanut mua samalla tavalla kuin vanhempia sisaruksiani. Meni melkein heti syntymäni jälkeen takaisin töihin ja ryyppäsi minkä kerkesi. Ollessani 10-vuotias hän kertoi minulle, kuinka olisi monta kertaa halunnut lyödä pääni seinään, kun vauvana itkin.

Toivottavasti joku jaksoi lukea.