Tämä on se päivä

Paino 49,1kg.

Herään ja minua väsyttää. Kävelen haparoivin askelin vessaan ja katson peiliin. Sieltä katsoo kalpeat kasvot ja tummat silmänaluset. Pesen kasvoni kylmällä vedellä ja yritän virkistyä. Tästä tulee hyvä päivä, kuiskaan itselleni ja menen olohuoneen sohvalle katsomaan televisiota.

Tänään olen päättänyt onnistua. Tänään kulutan paljon ja syön vähän. Tämä on se päivä, jonka jälkeen painoni tippuu alle 49 kilon. Tämä on se päivä, jona Myrskykin voi vihdoin olla minusta ylpeä. En anna hänen lähteä.

Mulla on tänään poliklinikka-aika. Käyn taas kuuntelemassa sitä huolestunutta voivottelua ja valehtelen hänelle silmät ja suut täyteen. Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, etten haluakaan sinne päiväosastolle. Tajusin juuri, että mullahan oli siellä painokontrollit ja sitten tämä leikki Myrskyn kanssa on ohi, jos he saavat tietää minun laihtuneen. Olen onnistunut pudottamaan painoa, joten mielikin on parempi. Kyllä se siitä.

Polin jälkeen käyn kirjastossa. Ystäväni kehui minulle kirjaa ''Tapa minut, äiti''. Mun on jo pitkään pitänyt lukea se, mutta se on aina kirjastostamme lainassa. Josko tämä olisi se päivä, kun saan sen lukeakseni. Sen jälkeen menemme T:n kanssa Sinooperiin. Siellä on kivoja sisustusjuttuja aina ja siellä on myös nyt alennukset. Tulee pitkä reissu, mutta sehän kuluttaa kivasti kaloreita, joten olen valmis ottamaan haasteen vastaan vaikka pyörtyisinkin.

Viet pohjan alta

Annoin kurkustani valua alas 190 kalorin edestä ruokaa. Ahdisti, ahdistaa edelleen. Se yltyi itkuksi, sitten raivokohtaukseksi, jossa hakkasin itseäni ja sen jälkeen sain vielä paniikkikohtauksen. Miten saatoin tehdä niin.. Miksi en ajattele itseäni tarpeeksi? Miksi en ajattele Myrskyä? Hän pian hylkää minut, jos jatkan tällä tavalla.

Kulutettuja kaloreita tänään 500. Se on silti liian vähän. Aivan liian vähän siihen nähden paljonko olen itseeni ahtanut ruokaa. Jos painoni ei ole huomiseksi laskenut, niin kuolen. Valvon vielä tänään myöhään. Annan kylmyyden laittaa ihoni kananlihalle, jotta kuluttaisin enemmän kaloreita. Minun on pakko tehdä se niin itseni, kuin Myrskynkin vuoksi. En saa luovuttaa, en nyt enkä koskaan.

Nyt pelkään enemmän kuin koskaan sitä, mitä vaaka huomenna näyttää. Ahdistaa. Vatsa tuntuu liian täydeltä. Haluaisin vain itkeä.

Ja paikoilleni jään, pelkoineni hämärään

Jo toinen postaus tänään, lyhyen ajan sisällä, mutta pakko päästä kirjoittamaan taas. Mainitsin jo aiemmin siitä, kuinka olen niin kovin erakoitunut. Tajusin nyt, että mulla ei oikeasti ole mitään, eikä ketään muuta kuin T, masennus, ahdistus ja syömishäiriö.

Mulla on niin paha olo päivästä toiseen. En jaksa edes ajatella sitä, että pitäisi viettää aikaa jonkun kanssa. Todella harvoin edes kysyn ketään olemaan kanssani ja jos menen, on ahdistus niin kovin suurta, että haluan vain kotiin. En kestä enää olla missään muualla kuin kotona. Kaupassa käyntikin tuottaa vaikeuksia. En kestä nähdä muita ihmisiä. Se tuntuu niin kamalalta. Pelkään joka kerta, että ihmiset pystyvät lukemaan minusta sen kaiken mitä olen läpi käynyt ja mitä käyn läpi nyt. Jokaiset katseet tuntuu niin viiltävän paheksuvilta, etten kestä sitä.

Kaikki päiväni ovat täysin samanlaisia. Herään ja käyn vaa'alla, juon kahvit. Mahdollisesti käyn kaupassa, jos pystyn. Odotan, että kello on 4-5 ja voin syödä sen ainoan kerran koko päivän aikana. Illat ahdistun omien ajatuksien kanssa T:n tietämättä niistä yhtään mitään. En uskalla kertoa, en osaa kertoa, en halua kertoa. Olen varmasti jo leimautunut hulluksi hänen silmissään ja siksi en halua kertoa enää mitään.

Päivät lipuu ohitseni, kun vaan unelmoin olevani pieni ja laiha. Joka päivä täyttyy siitä, että mietin joka sekunti sitä, mitä voin syödä tänään, entä mitä syön huomenna. Paljonko painan huomenna jos syön tämän verran ruokaa. Nouseeko painoni, laskeeko vai pysyykö se samassa. Pelko painon noususta saa ahdistuksen pintaan joka ilta, koska tuomio odottaa seuraavana aamuna. Ajatukset täynnä pelkkiä kaloreita, painoa, ruokaa ja liikuntaa. Keho on kovilla, huimaa ja oksettaa, tärisen ja on kylmä.

Ystäväni menetin jo yli vuosi sitten, koska muutin yli 100 kilometrin päähän kotipaikkakunnaltani. Riitelimme varmaan puoli vuotta putkeen, kunnes alkoi välit selvitä. Emme kuitenkaan ole enää ystäviä. Olemme vaan hyvän päivän tuttuja, kuulumiset kysytään ohimennen ja muusta ei puhuta.

Olen kovin yksinäinen. Haluaisin elää niinkuin muutkin minun ikäiset. Nähdä kavereita ja pitää hauskaa. Mutten voi. Ei minulla ole ystäviä. Ei minulla ole ketään, jonka voin vain pyytää luokseni, puhua mistä tahansa, itkeä jos itkettää ja nauraa jos naurattaa. Olen ahdistukseni, syömishäiriöni ja yksinäisyyteni vanki, enkä taida enää koskaan palata normaaliksi.

Ja tuntematon on sinua varten

Uskalsin käydä vaa'alla tänä aamuna ja luku oli yllättävä. 49,5 kiloa. En olisi ikinä uskonut, että se on tuon verran kaiken sen joulun mässäilyn jälkeen. Toivottavasti Myrskykin on ylpeä musta. En ole koskaan painanut tämän verran. Suunta on tästä aina vaan alaspäin.

Huomenna mulla on poliaika. Ajattelin siellä sanoa, että haluan päiväosastolle tämän masennukseni kanssa. En kestä enää tätä ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta. Haluan tälle muutoksen. Mutta laihdutuksesta en aio luopua, en todellakaan. Sanoi tai teki kuka mitä hyvänsä.

Tänään ajattelin hieman taas siivota. Siivosin jo toissapäivänä, mutta haluan siivota lisää. Se kuluttaa kivasti kaloreita ja tulee parempi mieli, kun on siistiä. Mun pitäisi myös käydä apteekissa hakemassa Opamoxeja. Ne kun on päässeet loppumaan. Täytyy vielä keksiä jotain muutakin kaloreita kuluttavaa tekemistä täksi päiväksi. En minä sohvalla istumalla laihdu.

Kirjoitin tänne blogiin uuden sivun ''Taustat''. Siellä kerron hieman enemmän siitä kuka olen ja mistä tulen. Miten asiat on päätyneet tähän pisteeseen. Saa myös kommentoida!

Meistä versoaa kaamos ja syys

Palelin koko eilisen illan. Mulla oli päällä kahdet legginssit, toppi, huppari, sukat ja villasukat. Mulla oli peitto päällä ja olin ihan jäässä. T:n kaveri oli täällä juomassa ja he lähtivät 11 aikaan baariin. Kun kävimme tupakalla, otin toppahousut jalkaan ja olin silti ihan jäässä. Olen myös koko aamun palellut. Juonut kahvia ja yrittänyt pitää itseni lämpimänä.

Tänään alkaisi alennusmyynnit, mutta mulla ei ole varaa mennä. Mulla on tilillä päälle satanen, mutta pöytä on täynnä laskuja. Tosin ehkä ihan hyväkin, ettei ole varaa. En halua mennä masentumaan jokaiseen vaatekauppaan kun mikään vaate ei näytä päällä hyvältä. Pitäisi kyllä käydä postissa hakemassa sähkötupakkaan nesteet. Siihen kykenen, onneksi.

Olen huomannut, että blogini jauhaa samaa rataa päivästä toiseen. Se johtuu oikeastaan siitä, että mulla ei ole muuta elämää kuin laihdutus. Mulla ei ole enää kavereita keiden kanssa olla. Mä olen yksin kotona joka päivä ja todella harvoin näen ketään meidän kodin ulkopuolista ihmistä. Olen niin erakoitunut tämän syömishäiriöni kanssa, etten tiedä uskallanko enää nähdä muita ihmisiä.

Jos tämä päivä menee yhtä hyvin kuin eilinen, voisin uskaltautua huomenna vaa'alle. Vatsan turvotus on eilisen ansioista laskenut. Otin myös laksoja, joten toivon, että huomenna on oivallinen päivä käydä vaa'alla.

I want to be weightless

Syöty 192 kcal
Kulutettu 421 kcal

Painoa en tiedä, enkä haluakaan. En uskalla käydä vaa'alla. Pelkään sitä lukua, mikä sieltä hyppää silmille. Se on varmasti jotain niin järkyttävää, että kuolisin. Minun täytyy pitää tiukkaa linjaa ja käydä vasta sitten vaa'alla. Ennen sitä en aio. Ehkä viikon päästä jos silloinkaan.

Mulla on niin kovin heikko olo. Ahdistaa, huimaa, oksettaa. Sellainen olo, että haluaisin vain nukkua. Onneksi huomenna on uusi päivä. Aina aamulla on paljon parempi olo ja jaksaa tehdä vaikka mitä. Iltaisin alkaa vaan ahdistaa niin paljon, etten jaksa edes ajatella mitään.

Aion olla uudenvuoden aaton kotona. En jaksa mennä mihinkään. En halua esitellä ihrojani kaikille. Haluan vain olla kotona yksin. T kuitenkin lähtee ryyppäämään, joten saan olla ihan rauhassa. En kestä olla ihmisten ilmoilla tämän näköisenä. Olen niin oksettava, etten kestä edes itseäni katsoa peilistä. Kuinka muut ihmiset sitten kestäisivät katsella mua?

En aio syödä tänään enää mitään. En voi. Kunpa pääsisin kohta nukkumaan.

Joulu

Aaton aattona lähdimme T:n äidille. Olo oli pirteä ja jaksoin edes hymyillä. Illalla ahdistus alkoi taas kasvaa, mutten ottanut rauhoittavia. En kehdannut olla ihan zombina siellä. Sain onneksi pian unta ja nukuin katkottoman yön.

Heräsin kuitenkin kuudelta aamulla siihen, että T:n äiti kilisytteli kattiloita. Yritin kaksi tuntia saada unta, mutten saanut. Alkoi itkettää. Enkö edes jouluna saa nukkua rauhassa? Itkin ja T heräsi siihen. Sanoin, että haluan kuolla. On joulu ja minä haluan vain kuolla. Kävin ulkona pakkasessa polttamassa tupakan. Poltin toisenkin. Se sentään rauhoitti minua vähän. Menin takaisin sisälle ja T rauhoitteli ja silitteli selkääni, kunnes nukahdin taas.

Jouluaamu meni nopeasti. En syönyt riisipuuroa, en voinut. Eikä kukaan edes huomannut, etten koskenutkaan koko puuroon, mikä oli outoa. Kävimme hakemassa ABC:ltä lisää tupakkaa ja kävimme sen jälkeen joulusaunassa. T kysyi olenko syönyt mitään ja vastasin etten ole. Hän pakotti minut syömään ennen hautausmaalle lähtöä. Söin kaksi leipää ja lähdimme liikkeelle. Hautausmaalla mietin vain kuolemaa ja sitä, kuinka minä voisin olla nyt kuollut. Kuinka joku ehkä toisi juuri nyt haudalleni kynttilän. Alkoi taas itkettää.

Kotimatkalla T:n isä soittaa, että voisimme mennä käymään hänen luonaan. Siellä oli tarjolla terästettyä glögiä, kahvia ja pullaa. Otin yhden pullan ja kaksi kuppia kahvia. Viivyimme tunnin, kunnes pääsimme lähtemään takaisin T:n äidille. T:n äiti oli vihainen, kun meillä kesti niin kauan ja kiukutteli koko illan. Hän ei edes puhunut meille mitään, koska oli niin vihainen, mutta sanoi, että oli ensimmäinen joulu, kun hän joutui syömään jouluaterian yksin ja kuinka hänen olisi ollut parempi olla töissä jos tässä kerran käy näin.

Söin ruokaa ja minulla oli paha mieli. Sain myös kuulla, ettemme pääse käymään minun vanhemmillani, koska emme saa autoa lainaan. Aloin itkeä hysteerisesti. Tämä oli pahempi joulu kuin se, kun jouduin olemaan osastolla. Pääsin sentään käymään kotona. En ole ennen tätä ollut yhtäkään joulua erossa vanhemmistani, joten siksi se tuntui niin pahalta.

Tulimme tänään kotiin. Minua on ahdistanut taas koko päivän. Mietin vain kokoajan sitä, kuinka olisin tälläkin hetkellä vanhempieni luona. Äitikin joutuu olemaan nyt neljä päivää yksin, koska isäpuoli lähtee Tanskaan.

Olen syönyt myös aivan liikaa. En aio käydä vaa'alla moneen päivään. En uskalla. Varmaan tappaisin itseni, jos saisin tietää paljonko painan. Tästä se alkaa. Mä en anna enää tapahtua sen mitä on tapahtunut liian monta kertaa. Mä en saa enää ahmia. Jos niin käy, niin tapan itseni, oikeasti.

Tänä jouluna kuolin henkisesti ja pelkään, ettei siitä ole paluuta enää. Ei tämä tästä paremmaksi muutu. Minun on varmaan lähdettävä.

Olen huono, olen arvoton

Ahdistaa, ahdistaa aivan liikaa. Kävin aamulla vaa'alla ja painoni sen kun nousee. En kestä tätä enää. Minun on pakko saada se taas laskusuuntaan. Huomenna on jouluaatto ja minä kuolen, henkisesti ainakin. Pelkään liikaa. En tiedä miten selviän tästä. Olo on jo nyt kuin lihapullalla ja pitäisi vieläkin syödä, syödä ja syödä. En pysty siihen, en voi.

Tein uuden vuoden lupauksen jo. Se tuskin tulee yllätyksenä; minun on pakko laihtua. Olen päättänyt, että kesään mennessä painan 45 kiloa. Minun on pakko. Matka on varmasti pitkä ja kivinen ja täynnä epäonnistumisia, mutta minun on pakko. Sain juuri T:n siunauksen oksentelulle, joten eiköhän tämä onnistu. Sen on pakko. Haluan olla pieni, siro ja kaunis.

Olen huono, olen arvoton. En pysty pitämään itseäni kurissa ja tässä on tulos. Tämä ahdistus on minulle aivan oikein. En ansaitse mitään muuta kuin kärsimystä, koska olen oman käyttäytymiseni takia päästänyt itseni tähän kuntoon ja luonut itselleni tämän ahdistuksen. Ihan oma vika. En yhtään ihmettele, että isäpuoli kutsui minua läskiperseeksi. Sitä minä todella olen. En mitään muuta. Arvoton läskiperse, se kuvaa minua täydellisesti.

Yritän selvitä joulusta hengissä. Katsotaan miten käy...

Kaikki ahdistaa, tahtoisin kuolla

Ahdistaa. Olen niin kyllästynyt elämään. Joka päivä pelkkää taistelua ahdistusta vastaan. Kokoajan vain mietin sitä, kuinka minun olisi parempi olla kuollut. T:llä on varmasti todella rankkaa minun takiani. Hän ei aio lähteä tästä suhteesta, vaikka kuinka tekee tiukkaa. Ehkä se tarkoittaa sitä, että minun on pakko lähteä lopullisesti, koska en halua aiheuttaa enää yhtään harmia T:lle tai kenellekään muulle. Haluaisin kokoajan vain itkeä. Olen niin väsynyt, en jaksa enää.

Joulu on ihan kohta täällä. Minä viimeisillä voimillani kudon veljen toista tumppua valmiiksi, että saan antaa ne sitten hänelle lahjaksi. Pelkään joulua enemmän kuin koskaan ennen. Painoni on noussut, mutten tahdo, että se nousee enää yhtään enempää. En saa syödä, en voi. Myrsky on jo todella pettynyt, Tämä ahdistus on varmasti hänen tekosiaan. Hän haluaa minun katuvan jokaista viime viikonloppuista suupalaa ja nostaa ahdistuksen taivaisiin. Myrsky vihaa minua. Minä tunnen sen.

Eilen puhuimme T:n kanssa minun ongelmistani ja hän sanoi, ettei hän tiedä mitä pitäisi tehdä. Hän ei tiennyt aikoinaan miten reagoida siihenkään, että vedän laksoja laihdutusmielessä. Sanoin, ettei hän saa puuttua. Hänen on ihan turha edes soittaa mihinkään, koska ei ihmisiä kiinnosta. Hän ymmärsi sen kyllä. Sanoin, ettei hän saa puuttua mihinkään mitä teen, koska se on turhaa. Ketään hoitotiimistäni ei kiinnosta mikään, mikä liittyy syömisiini. Päätettiin yhdessä, että yritän päästä päiväosastolle, koska se tuntuu olevan ainoa mahdollinen vaihtoehto, mihin suostun. Siellä saan apua ahdistukseeni ja itsemurha-ajatuksiin. Syömisistä en puhu mitään.

Tänään olen syönyt hernekeittoa muutaman desin. En muuta, mutta sekin on liikaa. Sekin ahdistaa. Haluaisin oksentaa, mutta T varmasti repisi perseensä jos oksentaisin, vaikka hän kyllä tietää, että olen aikaisemminkin oksentanut. T on juuri hakemassa kaupasta jäätelöä. Pelkään, että alan ahmia. Sitten viimeistään minun on pakko oksentaa. Se on yksi syy, miksi haluaisin asua yksin. Saisin rauhassa tehdä niin kuin itse parhaaksi näen.

Anteeksi sekava postaus. Pääni on aivan sekaisin.

Viikonloppu, jolloin piti unohtaa kaikki

Perjantaina lähdimme yhdentoista junalla kohti kotikaupunkiani. Siskoni ja hänen miehensä tulivat hakemaan meidät asemalta ja lähdimme Ikeaan. Ostin ihanat vaaleansiniset verhot meidän makuuhuoneeseen. Sitten koitti se kamalin osuus; julkisesti syöminen. 

Ahdisti kamalasti jo silloin, kun jonotimme ruokaa. ''Viisi lihapullaa perunamuusilla'', sanoin ja sain annoksen täriseviin käsiini. Otin kaksi lasia vettä ja hieman puolukkahilloa, Kun pääsin pöytään, riisuin takin ja istuin alas. Tuntui, että kaikki tuijottivat minua. Olo oli ahdistava, mutta yritin vain keskittyä syömiseen ja läheisten läsnäoloon. Vain puolet perunamuusista jäi syömättä ja minua oksetti.

Kävimme kaupassa ja ostimme pizzaa, sipsiä ja juotavaa illaksi. Olimme aikeissa lähteä baariin, koska siskoni lupasi, että tänä viikonloppuna saan unohtaa kaikki murheet ja pitää hauskaa. Kun pääsimme kämpille, tärisin kauttaaltaan. Join kahvia ja söin omenan. Ahdisti. Aloimme siskon kanssa laittautua ja joimme alkoholia ja söimme pizzaa. En enää alkoholin takia tuntenut ahdistusta. Meillä oli hauskaa.

Kymmenen aikaan illalla lähdimme baariin. Kävimme istumassa yhdessä baarissa ja joimme yhdet. Sitten oli aika lähteä tanssimaan. Kun pääsimme baariin sisälle ja tilattiin juomat, oli T jotenkin todella kärttyisen oloinen. Kysyin mikä hänellä on ja hän alkoi syyttää minua siitä, että menimme niin mölyiseen paikkaan, jossa ei voi puhua. Minun olisi kuulemma pitänyt olla eri mieltä siskoni ja tämän miehen kanssa, vaikka T oli ensin ihan valmis lähtemään siihen baariin. Kyyneleet nousivat silmiini. Tämä ei voi olla totta. Miten hän kehtaa alkaa riidellä baarissa siskoni ja tämän miehen läsnäollessa. Itkin baarissa silmät päästäni ja minua ei kiinnostanut yhtään tanssia, vaikka olen aina pitänyt siitä. Siskoni lohdutti minua.

Matkalla kotiin minulla oli tosi paha olo. Pidättelin koko matkan itkua ja kämpille päästyäni aloin itkeä hillittömästi ja sain paniikkikohtauksen. T ei tehnyt mitään minun rauhoitteluni eteen, joten siskoni juoksi hätiin. Rauhotuin, otin vielä rauhoittavan lääkkeen, kävin suihkussa ja menin nukkumaan.

Lauantaina lähdimme äidille. Koko matkan minua itketti kamalasti, mutten voinut itkeä. En kehdannut. Äidille päästyäni istuimme pöytään syömään. Istuin paikalla, jonka ohi on vaikea päästä viereiselle paikalle. ''Väistä läskiperse'', isäpuoli sanoi minulle, kun yritti päästä kyseiselle paikalle istumaan. Alkoi taas itkettää. Mä tiedän, että olen lihava.

Koko ilta oli yhtä ahdistusta vastaan taistelemista. Niin on ollut myös tämä koko päivä. Kun pääsimme kotiin, lyyhistyin lattialle ja aloin itkeä hillittömästi. Mä en jaksa enää. Avopuolisoni lohdutti sen minkä pystyi. Viikonloppu, jolloin mun oli määrä unohtaa kaikki, ei ollutkaan sellainen. Se oli viikonloppu, joka teki kaikesta vielä pahempaa kuin mitä se aikaisemmin jo oli.

Olen ottanut laksatiivit. Tänään en enää syö.

Mitä jos en selviä

Pyörin eilen monta tuntia sängyssä, ennen kuin sain unta. Ahdisti niin vietävästi, eikä Levozinista ollut mitään hyötyä. Päässäni pyöri aina uudestaan ja uudestaan sama asia; perjantaina menemme Ikeaan. Iso paikka täynnä ihmisiä ja sieltä ei niin vaan pois pääse. Lisäksi se, että me syömme siellä. Ties koska viimeksi olen syönyt julkisella paikalla kaikkien nähden ja meinaan saada paniikkikohtauksen jo pelkästä ajatuksesta. Se on asia, mitä tällä hetkellä pelkään kaikista eniten. Mitä jos en selviä siitä? Mitä siskon poikaystäväkin minusta ajattelee, kun en osaa syödä julkisella paikalla? Mitä jos saan paniikkikohtauksen? Kuolen...

En halunnut tänään käydä vaa'alla. Minulla on jo valmiiksi niin oksettava olo, koska menkat turvottaa mun mahan vähintään kolminkertaiseksi. Se ahdistaa jo ihan tarpeeksi. En halua vielä siihen lisäksi ahdistusta siitä, mitä vaaka tänään näyttää. Mulla on niin kuvottava olo itseni takia, että voisin oksentaa.

Tänään on poliaika. Täytyy kertoa, että lopetin lääkkeet. Pelottaa, koska viimeksikin hän oli vihaisen oloinen, koska en ollut ensin kysynyt lääkärin mielipidettä. Lääkäri tosin oli ihan samoilla linjoilla minun kanssa silloinkin ja kun määräsi nämä uudet lääkkeet, niin hän sanoi, että jos ilmenee turvotusta, lääkkeet pitää heti lopettaa. Tein niinkuin piti. Turha valittaa.

Ajattelin kertoa myös siitä, että ajattelen itsemurhaa lähes kokoajan. Ja että elämä ahdistaa mua tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen. En tiedä pystynkö siihen, mutta aion ainakin yrittää. Minun on pakko.

Pettymys

Palelen ja vatsani kurnii, mutten syö. En saa syödä. Laitan vaan enemmän vaatetta päälle ja käperryn peiton alle.

Kävin vaa'alla ensimmäistä kertaa viiteen päivään. Riisuin itseni alushoususilleni, suljin silmät ja nousin vaa'alle. Sydän hakkasi lujaa ja avasin silmät. 50,6 kiloa. Tunteet ovat ristiriitaiset. Olen yllättynyt, ettei paino ollut tuon enempää, vaikka olin koko viikonlopun ahminut. Olin aivan varma, että se olisi vähintään kolme kiloa enemmän. Silti itseinho valtaa mut ja ahdistun. Miten saatoinkaan tehdä tämän taas itselleni? Miksi taas päästin itseni lihomaan?

Alkuperäinen tavoitteeni jouluksi oli painaa 50 kiloa. Se onnistuu vielä, olen painanut jo monta kertaa sen allekin. Sen jälkeen tein lupauksen, että painaisin alle 49 kiloa jouluna. Sitä ei tule tapahtumaan. Tiedän sen, koska tulevana viikonloppuna olen menossa siskolle ensin yöksi ja sitten äidille, joten minun on pakko syödä. Sitten onkin jo melkein joulu. Olen niin pettynyt itseeni ja niin on Myrskykin. Tiedän sen.

Lopetin syömästä Noritrenia. Nyt on jotenkin paljon varmempi olo sen suhteen, että laihdutus tulee onnistumaan. Noritrenin takia minulla oli kokoajan nälkä ja himosin aivan kaikkea ruokaa mitä vaan saatoin kuvitella. En pystynyt olemaan kunnolla syömättä ja tässä on tulos. En ihmettele, sillä yhtinä haittavaikutuksena oli painon nousu ja ruokahalun lisääntyminen. Sitä se todellakin teki, muttei onneksi tee enää.

Ahdistaa niin kamalasti. Ajattelin ottaa Levozinin ja maata sängyssä kunnes T tulee kotiin.

Uusi alku

Päätin jatkaa tätä blogia. Tämän blogin aloituksen jälkeen aloin kertoa laihduttamisesta julkisemmassa blogissani, mitä ei todellakaan olisi kannattanut tehdä. Ihmiset, jotka ei varsinaisesti edes kuulu elämääni puuttuivat sen blogin avulla liikaa asioihini. Päätin siksi lopettaa sen blogin ja jatkaa täällä siitä mihin jäin.

En ole muutamaan päivään käynyt vaa'alla. En ole uskaltanut. Syömiset on olleet koko viikonlopun mitä sattuu ja lisäksi uusi lääke aiheuttaa ummetusta ja vatsan turpoamista. Täytyy lopettaa se lääke, koska se ei todellakaan ole hyväksi mulle. Eilen kuitenkin otin laksoja ja tämä päivä on niiden takia mennyt yllättävän hyvin. Olen syönyt kerran ja siihen se saa jäädäkin. Ehkä mä loppuviikosta uskallan käydä vaa'alla.

Blogini on myös saanut uuden nimen, kuten varmaan huomasitte. Kutsun Myrksyksi syömishäiriöpeikkoani, joka osaa olla ylpeä minusta ja tarpeen tullen rankaisee. Olen siis täysin hänen armoillaan ja siitä bloginikin on saanut nimensä.

Viikonloppu oli vähän mitä oli. Söin aivan liikaa ja koko perjantain ja lauantain välinen yö meni T:n kanssa riidellessä. Kesken riidan mulle tuli olo, että nyt tämä saa riittää ja vedin yliannostuksen Opamoxeja. En tiedä kuinka monta oikeastaan edes ehdin niellä, koska T kaivoi osan ulos suustani. Huusimme toisillemme naamat punaisina. Illan jäljiltä minulla on edelleen mustelmat reisissä, käsi paskana ja myös meidän pyykinkuivausteline on paskana. Päässä vaan flippasi ja hakkasin itseni mustelmille.

Siitä illasta lähtien olo on ollut huono. Olen miettinyt lähes kokoajan sitä, kuinka tappaisin itseni. En ole pystynyt nauttimaan oikeastaan mistään. Kaikki tuntuu pahalta ja ahdistaa liikaa.