Jo toinen postaus tänään, lyhyen ajan sisällä, mutta pakko päästä kirjoittamaan taas. Mainitsin jo aiemmin siitä, kuinka olen niin kovin erakoitunut. Tajusin nyt, että mulla ei oikeasti ole mitään, eikä ketään muuta kuin T, masennus, ahdistus ja syömishäiriö.
Mulla on niin paha olo päivästä toiseen. En jaksa edes ajatella sitä, että pitäisi viettää aikaa jonkun kanssa. Todella harvoin edes kysyn ketään olemaan kanssani ja jos menen, on ahdistus niin kovin suurta, että haluan vain kotiin. En kestä enää olla missään muualla kuin kotona. Kaupassa käyntikin tuottaa vaikeuksia. En kestä nähdä muita ihmisiä. Se tuntuu niin kamalalta. Pelkään joka kerta, että ihmiset pystyvät lukemaan minusta sen kaiken mitä olen läpi käynyt ja mitä käyn läpi nyt. Jokaiset katseet tuntuu niin viiltävän paheksuvilta, etten kestä sitä.
Kaikki päiväni ovat täysin samanlaisia. Herään ja käyn vaa'alla, juon kahvit. Mahdollisesti käyn kaupassa, jos pystyn. Odotan, että kello on 4-5 ja voin syödä sen ainoan kerran koko päivän aikana. Illat ahdistun omien ajatuksien kanssa T:n tietämättä niistä yhtään mitään. En uskalla kertoa, en osaa kertoa, en halua kertoa. Olen varmasti jo leimautunut hulluksi hänen silmissään ja siksi en halua kertoa enää mitään.
Päivät lipuu ohitseni, kun vaan unelmoin olevani pieni ja laiha. Joka päivä täyttyy siitä, että mietin joka sekunti sitä, mitä voin syödä tänään, entä mitä syön huomenna. Paljonko painan huomenna jos syön tämän verran ruokaa. Nouseeko painoni, laskeeko vai pysyykö se samassa. Pelko painon noususta saa ahdistuksen pintaan joka ilta, koska tuomio odottaa seuraavana aamuna. Ajatukset täynnä pelkkiä kaloreita, painoa, ruokaa ja liikuntaa. Keho on kovilla, huimaa ja oksettaa, tärisen ja on kylmä.
Ystäväni menetin jo yli vuosi sitten, koska muutin yli 100 kilometrin päähän kotipaikkakunnaltani. Riitelimme varmaan puoli vuotta putkeen, kunnes alkoi välit selvitä. Emme kuitenkaan ole enää ystäviä. Olemme vaan hyvän päivän tuttuja, kuulumiset kysytään ohimennen ja muusta ei puhuta.
Olen kovin yksinäinen. Haluaisin elää niinkuin muutkin minun ikäiset. Nähdä kavereita ja pitää hauskaa. Mutten voi. Ei minulla ole ystäviä. Ei minulla ole ketään, jonka voin vain pyytää luokseni, puhua mistä tahansa, itkeä jos itkettää ja nauraa jos naurattaa. Olen ahdistukseni, syömishäiriöni ja yksinäisyyteni vanki, enkä taida enää koskaan palata normaaliksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti